Kuukausi edellisestä postauksesta :-o Mutta on mulla sentään hyvät selitykset.
Viimeiset kahdeksan kuukautta olen painanut töitä enemmän kuin koskaan. Vastuu on kasvanut, ja se painaa hartioita. Olen vetänyt sumussa ja työntänyt väsymyksen taka-alalle, ja olenkin aikamoisessa kofeiinikoukussa sen vuoksi. Ajanlaskuni on loppunut juhannukseen, jolloin alkaa kuuden viikon kesäloma. Se tulee todellakin tarpeeseen. Olisi saanut vaan alkaa aiemmin, mutta kun kukaan ei tee mun töitä sillä välin, niin eipä auta. Alkusyksyn projekti työllistää jo kovaa vauhtia, paljon pitäisi saada valmiiksi ennen lomaa. Toisaalta on ihan sellainen tunne, että v*ttu olkoon, en vaan jaksa.
En viitsi googlettaa, koska tiedän ilmankin, että kärsin työuupumuksesta. Tänään oikeasti mietin, että hakisin ensi viikoksi sairaslomaa, mutta toisaalta se ei ole yhtään mun tyylistä. Mutta eikö pitäisi osata antaa periksi? Myöntää, että ei jaksa, ei pysty? Periksi antaminen vaan on mulle merkki heikkoudesta, ja sitähän mä en voi olla. "Neljä päivää nyt kestää vaikka päällään seisten" - ja siltä tää todellakin tuntuu. Väsymys iskee iltapäivällä ja illalla uudestaan. Saatan pillahtaa itkuun jostain pikkujutusta, ja toisaalta mikään ei tunnu miltään. Mikä tahansa pyykinpesua isompi tehtävä tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta aloittaa. Olen elänyt työlle, ja oma elämä on siinä sivussa jäänyt liian vähälle. Puhumattakaan siitä, miltä lapsista on tuntunut.
Ai mitä siis kuuluu kuntoiluprojektille? Kuukauden tauon jälkeen menin viime viikolla ensimmäisen kerran treeneihin. Kropasta on hävinnyt kaikki jäntevyys, eli täytyy aloitella maltilla. Kuitenkin ylivaihde meinasi samantien iskeä päälle, kun suunnittelin seuraavalle aamulle aerobisia salilla. Jätin menemättä. Nukun aina kun voin. Paino on noussut pari kiloa, eikä ihme. Olen antanut mieliteoille periksi - kun olen väsynyt, tekee kamalasti mieli makeaa. Karkkia ja suklaata en ole edelleenkään syönyt, vaikka eilen oli ratkeaminen aika lähellä.
Mutta nyt on taas välipala ja iltapala löytäneet takaisin ruokavalioon, samoin vedenjuontia olen palautellut. Että kyllä tästä jaloilleen vielä päästään :-)
Tämän kevään tiedettiin etukäteen olevan rankin ikinä, mutta toisaalta, on tulossa muitakin isoja suunnitelmia. Joku järki tähän yhden ihmisen tekemiseen on löydettävä, joko vähemmän duunia tai enemmän tekijöitä.
Viimeiset kahdeksan kuukautta olen painanut töitä enemmän kuin koskaan. Vastuu on kasvanut, ja se painaa hartioita. Olen vetänyt sumussa ja työntänyt väsymyksen taka-alalle, ja olenkin aikamoisessa kofeiinikoukussa sen vuoksi. Ajanlaskuni on loppunut juhannukseen, jolloin alkaa kuuden viikon kesäloma. Se tulee todellakin tarpeeseen. Olisi saanut vaan alkaa aiemmin, mutta kun kukaan ei tee mun töitä sillä välin, niin eipä auta. Alkusyksyn projekti työllistää jo kovaa vauhtia, paljon pitäisi saada valmiiksi ennen lomaa. Toisaalta on ihan sellainen tunne, että v*ttu olkoon, en vaan jaksa.
En viitsi googlettaa, koska tiedän ilmankin, että kärsin työuupumuksesta. Tänään oikeasti mietin, että hakisin ensi viikoksi sairaslomaa, mutta toisaalta se ei ole yhtään mun tyylistä. Mutta eikö pitäisi osata antaa periksi? Myöntää, että ei jaksa, ei pysty? Periksi antaminen vaan on mulle merkki heikkoudesta, ja sitähän mä en voi olla. "Neljä päivää nyt kestää vaikka päällään seisten" - ja siltä tää todellakin tuntuu. Väsymys iskee iltapäivällä ja illalla uudestaan. Saatan pillahtaa itkuun jostain pikkujutusta, ja toisaalta mikään ei tunnu miltään. Mikä tahansa pyykinpesua isompi tehtävä tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta aloittaa. Olen elänyt työlle, ja oma elämä on siinä sivussa jäänyt liian vähälle. Puhumattakaan siitä, miltä lapsista on tuntunut.
Ai mitä siis kuuluu kuntoiluprojektille? Kuukauden tauon jälkeen menin viime viikolla ensimmäisen kerran treeneihin. Kropasta on hävinnyt kaikki jäntevyys, eli täytyy aloitella maltilla. Kuitenkin ylivaihde meinasi samantien iskeä päälle, kun suunnittelin seuraavalle aamulle aerobisia salilla. Jätin menemättä. Nukun aina kun voin. Paino on noussut pari kiloa, eikä ihme. Olen antanut mieliteoille periksi - kun olen väsynyt, tekee kamalasti mieli makeaa. Karkkia ja suklaata en ole edelleenkään syönyt, vaikka eilen oli ratkeaminen aika lähellä.
Mutta nyt on taas välipala ja iltapala löytäneet takaisin ruokavalioon, samoin vedenjuontia olen palautellut. Että kyllä tästä jaloilleen vielä päästään :-)
Tämän kevään tiedettiin etukäteen olevan rankin ikinä, mutta toisaalta, on tulossa muitakin isoja suunnitelmia. Joku järki tähän yhden ihmisen tekemiseen on löydettävä, joko vähemmän duunia tai enemmän tekijöitä.
Kuulostaa aika karmealta vaiheelta. Ja myös kovin tutulta. Muistathan sanoa välillä EI. Minäkin yritän! :) Sinniä viikolle ja erittäin rentouttavaa lomaa!
VastaaPoista