Olen pyristellyt eroon pakkomielteestä tilastoida syömäni ja kuluttamani kalorit. En enää merkkaa Heia Heiaan liikuntoja. Sports Trackerin laitan päälle kun lähden lenkille, mutta en edes katso tuloksia. Sykemittaria käytän, mutta koitan olla katsomatta kulutetut kalorit.
Olen suorittaja - enkä kovin ylpeä siitä. Lasken kierroksia ja toistoja silloinkin kun ei tarvitsisi, pakkomielteisesti, vaikkei sillä tiedolla mitään tee. Siinä on kuulkaa liikunnan ilo kaukana, kun päässä nakuttaa mittari koko ajan. Miksei voisi vaan uida siihen asti, kun pitää lähteä suihkuun, jotta ehtii töihin? Ehei, pitää laskea päässä kierroksia JA ENNEN KAIKKEA SITÄ, PALJONKO ON JÄLJELLÄ. Liikunta todellakin on minulle suoritus, liikuntakertoja pitää olla tietty määrä ja tietty aika pitää kuluttaa. Ihan kuin se tekisi onnelliseksi. No ei ole tehnyt.
Olen jättäytynyt pois sieltä, missä "olet itse pahin kilpailijasi". Sitä mä todellakin olin. En myöskään sallinut itselleni epäonnistumista - jätin asioita kokeilematta sen takia, että oli mahdollisuus epäonnistua. Annoin periksi liian helposti, "kun en mä kuitenkaan pysty".
Toivon, että uudet lajivalinnat ja ohjaajat (ei ehkä voida puhua valmentajista, koska kyseessä on ryhmäliikuntatunnit, vaikka valmennushommia tekevätkin) auttavat minua löytämään liikunnan ilon. Olen madaltanut kynnystä kaikin keinoin ja sijoitellut liikunnat viikkoon niin, että ne eivät vie aikaa perheajalta, jonka käyttämisestä itseeni minulle on tullut huono omatunto. (WTF?! Miten paremmin voi ajan käyttää, kuin omaan hyvinvointiinsa?) Toistaiseksi tämä järjestely tuntuu sopivalta ja mieli on rauhoittunut.
En kuvittele liikunnan laihduttavan minua. Laihduttaminen on tehtävä ruokavaliolla. Liikunnalla voi sitten muokata ja tiivistää kroppaa, mutta näillä määrillä ja lajivalinnoilla sekään ei tule olemaan kovin todennäköistä. En haaveile lihaksikkaasta kropasta - lihakset kyllä näkyvät sitten sen verran kun on tarvis, kun saan rasvan kuorittua pois päältä.
Olen suorittaja - enkä kovin ylpeä siitä. Lasken kierroksia ja toistoja silloinkin kun ei tarvitsisi, pakkomielteisesti, vaikkei sillä tiedolla mitään tee. Siinä on kuulkaa liikunnan ilo kaukana, kun päässä nakuttaa mittari koko ajan. Miksei voisi vaan uida siihen asti, kun pitää lähteä suihkuun, jotta ehtii töihin? Ehei, pitää laskea päässä kierroksia JA ENNEN KAIKKEA SITÄ, PALJONKO ON JÄLJELLÄ. Liikunta todellakin on minulle suoritus, liikuntakertoja pitää olla tietty määrä ja tietty aika pitää kuluttaa. Ihan kuin se tekisi onnelliseksi. No ei ole tehnyt.
Olen jättäytynyt pois sieltä, missä "olet itse pahin kilpailijasi". Sitä mä todellakin olin. En myöskään sallinut itselleni epäonnistumista - jätin asioita kokeilematta sen takia, että oli mahdollisuus epäonnistua. Annoin periksi liian helposti, "kun en mä kuitenkaan pysty".
Toivon, että uudet lajivalinnat ja ohjaajat (ei ehkä voida puhua valmentajista, koska kyseessä on ryhmäliikuntatunnit, vaikka valmennushommia tekevätkin) auttavat minua löytämään liikunnan ilon. Olen madaltanut kynnystä kaikin keinoin ja sijoitellut liikunnat viikkoon niin, että ne eivät vie aikaa perheajalta, jonka käyttämisestä itseeni minulle on tullut huono omatunto. (WTF?! Miten paremmin voi ajan käyttää, kuin omaan hyvinvointiinsa?) Toistaiseksi tämä järjestely tuntuu sopivalta ja mieli on rauhoittunut.
En kuvittele liikunnan laihduttavan minua. Laihduttaminen on tehtävä ruokavaliolla. Liikunnalla voi sitten muokata ja tiivistää kroppaa, mutta näillä määrillä ja lajivalinnoilla sekään ei tule olemaan kovin todennäköistä. En haaveile lihaksikkaasta kropasta - lihakset kyllä näkyvät sitten sen verran kun on tarvis, kun saan rasvan kuorittua pois päältä.
Kommentit
Lähetä kommentti